Hyppää sisältöön

Aamupalalla

Keitä kahvit, istu alas ja provosoidu. Ajatuksia maailmasta, ilmiöistä ja ihmisyydestä.

  • Home
  • Blogi
  • Kuka?
  • Instagram
  • Twitter
  • Tellonym

Home

Aamupalalla

Keitä kahvit, istu alas ja provosoidu. Ajatuksia maailmasta, ilmiöistä ja ihmisistä.

Ajatuksia

Podcast

Ansioluettelo

Haastatteluita ja julkaisuja

Minä

Politiikka

Tasan vuosi sitten menin kauppaan aavistamatta ollenkaan, että kaikista elämäni kauppareissuista juuri tämä muuttaa mun elämän perustavanlaatuisesti. Siellä kaupassa nimittäin joku täysin tuntematon sekopää piti mua tyylikkäänä ja pyysi treffeille. Suostuin. Onneksi. Jo muutaman tapaamisen jälkeen totesin itselleni, että tässä se on. Tässä on ihminen, jota kohti oon ollu koko ajan tietämättäni matkalla. 25-vuotias ei oo vanha, mutta mikään ei silti oo samanlaista ku vaikka 10 vuotta sitten. Facebook just muistutti mua, että olin vuonna 2012 tähän aikaan ite ysillä ja luokkaretkellä helsingissä. Sillon koluttiin lintsillä kaikki maailman vetkuttimet ja sisäelinmehustimet ilman että ilmekään värähti. Nyt olin luokkaretkellä powerparkissa ysiluokkalaisteni kaa, ja yhtäkkiä huvipuistolaitteet on muuttunu höpöhupivehkeistä rometoiksi, joilla saa itselleen tehokasta kuolinapua. En muista kokeneeni tämmöstä jäseniin menevää kuolemanpelkoa sillon 10 vuotta sitte ku olin köytettynä vuoristoradan penkkiin kiinni. Kai sitä iän myötä jotenkin on ruvennu saamaan huvituksensa tasaisemmista asioista. Mun ei tarvi ihan välttämättä tulla 50 metrin korkeudesta alas 100 km/h että elämä tuntuu jossakin. Seuraavaksi varmaan menen ostamaan huovutusvilloja vailla vähintäkään ironiaa. Shortsikausi = korkattu Mää oon semmonen läpeensä verbaalinen rakastaja. Sanat on mulle lähes kalleinta pääomaa, se kaikista tärkein ja tarkin väline, jolla voi aivokemiasta tehdä konkreettisesti jäsenneltäviä totuuksia. Kieli on niin puhtaan pyhästi pullollaan ilmaisuvoimaa, etten keksi juuri kauniimpaa asiaa kuin valita toista varten juuri ne sanat, jotka hänelle nyt kuuluu sanoa. Rakastan kääriä rakastettuni verbaaliseen kultapaperiin, se tuntuu olevan työni ja tehtäväni. Elämässäni omituisin seikka on se, että en oo koskaan ollut äitin näkönen kenenkään lähisuvun jäsenen mielestä, mutta mun veli sen sijaan on yksimielisesti äitin näkönen. Edeltävästä huolimatta minä ja veli sitten kuitenkin ollaan objektiivisesti toistemme näköisiä ilman mitään vastaväitteitä. Sekin on omituista, että luulin lähes vuosikymmeniä syntyneeni tähän maailmaan vahingossa, mutta totuus sitten olikin, että äiti ihan haluamalla halusi lapsen 19-vuotiaana. Ja sitte synnyin minä. Asentaja näytti mulle taannoin Rodney Mullenin, iänikuisen skeittilegendan, haastattelun. En tiiä pitikö sen olla jokin kevyt video, mutta mulla se nyrjäytti ihan tarkoittamatta jotain sijoiltaan. Siinä haastattelussa nimittäin Mullen puhui siitä, kuinka skeittaaminen ei oo ikinä ollu sille tavoitteellista toimintaa jonkin ulkoisen menestyksen vuoksi, vaan hän on aina skeitannut puhtaasti skeittaamisen ilosta. Hän kuvaili monisanaisesti sitä riemua, mikä hänessä kuplii, kun hän saa tehdä, harjoitella, oppia, olla luova. En seuraa mitään sellaisia tilejä, joiden pääasiallinen tarkoitus on postata kirjoista. Jos haluan voida hyvin, en seuraa mitään mikä aiheuttaa pahaa mieltä ja paineita, ja siksi kirjatilit on pannassa. Musta tuntuu jo muutenkin että oon aivan epäkelpo äikänope ku luen vuodessa vaan jotain 10-20 kirjaa, mut kirjatilien kattominen syöksee mut kaiken lisäksi semmoseen riittämättömyydentunteen kurimukseen, että parempi kattoa lähinnä koiravideoita ja outoja meemejä. Herrasväki, seuraa tiedotusasia: Oulun vasemmiston kunnallisjärjestö esittää mua eduskuntavaaliehdokkaaksi!!! 🔥 Sitähän sanotaan, että vanhemmiten ihminen alkaa muistuttaa yhä enemmän omia vanhempiaan. Mun iskä on iän kaiken ollu semmonen sohvaan nukahtelija. Aina alkuillasta se on kattovinaan telkkaria, mutta kohtapuoliin se kattookin telkkaria silmäluomiensa läpi ja kohisee suu auki. Sitte ku siltä kysyy että nukutko, se vastaa silmät kiinni että en. Sitte se jatkaa kohisemista, ja ku muut olohuoneessa olijat on viitisen kertaa kysyny naurusta tiristen että nukutko, niin se ei jaksa enää vastata että EN vaan ärtyneenä tupisee viltin sisästä, että on se perkele kumma ku ei saa omassa talossa nukkua. Iskän mielestä mitään tästä edellä mainitusta ei tietenkään koskaan tapahu.

Share this:

  • Twitter
  • Facebook

Instagram

Tasan vuosi sitten menin kauppaan aavistamatta ollenkaan, että kaikista elämäni kauppareissuista juuri tämä muuttaa mun elämän perustavanlaatuisesti. Siellä kaupassa nimittäin joku täysin tuntematon sekopää piti mua tyylikkäänä ja pyysi treffeille. Suostuin. Onneksi. Jo muutaman tapaamisen jälkeen totesin itselleni, että tässä se on. Tässä on ihminen, jota kohti oon ollu koko ajan tietämättäni matkalla.
25-vuotias ei oo vanha, mutta mikään ei silti oo samanlaista ku vaikka 10 vuotta sitten. Facebook just muistutti mua, että olin vuonna 2012 tähän aikaan ite ysillä ja luokkaretkellä helsingissä. Sillon koluttiin lintsillä kaikki maailman vetkuttimet ja sisäelinmehustimet ilman että ilmekään värähti. Nyt olin luokkaretkellä powerparkissa ysiluokkalaisteni kaa, ja yhtäkkiä huvipuistolaitteet on muuttunu höpöhupivehkeistä rometoiksi, joilla saa itselleen tehokasta kuolinapua. En muista kokeneeni tämmöstä jäseniin menevää kuolemanpelkoa sillon 10 vuotta sitte ku olin köytettynä vuoristoradan penkkiin kiinni. Kai sitä iän myötä jotenkin on ruvennu saamaan huvituksensa tasaisemmista asioista. Mun ei tarvi ihan välttämättä tulla 50 metrin korkeudesta alas 100 km/h että elämä tuntuu jossakin. Seuraavaksi varmaan menen ostamaan huovutusvilloja vailla vähintäkään ironiaa.
Shortsikausi = korkattu
Mää oon semmonen läpeensä verbaalinen rakastaja. Sanat on mulle lähes kalleinta pääomaa, se kaikista tärkein ja tarkin väline, jolla voi aivokemiasta tehdä konkreettisesti jäsenneltäviä totuuksia. Kieli on niin puhtaan pyhästi pullollaan ilmaisuvoimaa, etten keksi juuri kauniimpaa asiaa kuin valita toista varten juuri ne sanat, jotka hänelle nyt kuuluu sanoa. Rakastan kääriä rakastettuni verbaaliseen kultapaperiin, se tuntuu olevan työni ja tehtäväni.
Elämässäni omituisin seikka on se, että en oo koskaan ollut äitin näkönen kenenkään lähisuvun jäsenen mielestä, mutta mun veli sen sijaan on yksimielisesti äitin näkönen. Edeltävästä huolimatta minä ja veli sitten kuitenkin ollaan objektiivisesti toistemme näköisiä ilman mitään vastaväitteitä. Sekin on omituista, että luulin lähes vuosikymmeniä syntyneeni tähän maailmaan vahingossa, mutta totuus sitten olikin, että äiti ihan haluamalla halusi lapsen 19-vuotiaana. Ja sitte synnyin minä.
Asentaja näytti mulle taannoin Rodney Mullenin, iänikuisen skeittilegendan, haastattelun. En tiiä pitikö sen olla jokin kevyt video, mutta mulla se nyrjäytti ihan tarkoittamatta jotain sijoiltaan. Siinä haastattelussa nimittäin Mullen puhui siitä, kuinka skeittaaminen ei oo ikinä ollu sille tavoitteellista toimintaa jonkin ulkoisen menestyksen vuoksi, vaan hän on aina skeitannut puhtaasti skeittaamisen ilosta. Hän kuvaili monisanaisesti sitä riemua, mikä hänessä kuplii, kun hän saa tehdä, harjoitella, oppia, olla luova.
Aamupalalla, Create a website or blog at WordPress.com
  • Seuraa Seurataan
    • Aamupalalla
    • Already have a WordPress.com account? Log in now.
    • Aamupalalla
    • Mukauta
    • Seuraa Seurataan
    • Kirjaudu
    • Kirjaudu sisään
    • Kopioi lyhytlinkki
    • Ilmoita sisällöstä
    • View post in Reader
    • Hallitse tilauksia
    • Pienennä tämä palkki
 

Ladataan kommentteja...