Vihaiset tytöt vastaan maailma

Olin 20-vuotias, kun aloin kirjoittaa yhteiskunnallista blogia Pohjois-Suomen suurimmalle mediatalolle. Nopeasti opin, mikä on pelin henki: keski-ikäiset miehet kokevat velvollisuudekseen tulla kommenttiosioon kouluttamaan, kuinka ajatukseni maailmasta eivät käy laatuun. Kolmen vuoden ajalta kommenttiosioon ehtii kertyä melko mittavasti naisvihaa. Kaiken lapioimiseen kuluisi jotakuinkin kuukausissa mitattava aika, joten alla vain muutama esimerkki:

Kannattaa Jessi kuitenkin muistaa että uhriutumisella ei ole ikinä päässyt pitkälle eikä pääse nytkään.

Pikkutytön tasolla hiihtävä Jessi tuntuu olevan tällä kertaa tavallista hiekkaisempi ja joutuu taipumaan aikamoiseen mentaaliakrobatiaan puolustaakseen Husun vihapuhetta.

Siellä 1950 – 1960 luvuilla puhuttiin vihaisista nuorista miehistä. Nyt tämä ilmiö on vihaisia nuoria naisia. Sama tulee olemaan lopputulos, kaikista heistä on tullut aikanansa vanhoja pieruja.

Kyllä sinusta Jessi jokelainen on jäänyt kuva, että olet todella vihainen nuori nainen. Jo aikaisempien kirjoitustesi perusteella. Joita olen kyllä välillä suosiolla,jättänyt lukematta.

Ja niin edelleen. Kyse on ainoastaan pintaraapaisusta, sillä poimin esimerkeiksi ainoastaan sellaisia kommentteja, joissa vähätellään argumenttejani vedoten uhriutumiseen tai vihaisuuteen. Edeltävät olivatkin jo suorastaan päässeet unohtumaan – tätä omaa verkkosivuani kun setäikäiset kommentaattorit eivät ole toistaiseksi löytäneet – kunnes tänään Iltalehden Facebook-sivulla käveli vastaan seuraava pitkällisen argumentaatioharjoittelun tulos:

Yllä oleva kommenttiketju koskee uutista Uncle Ben’s -riisin pakkauksen kuvan muuttamisesta. Tummaihoisen miehen kasvokuvan poistamisesta riisipaketista on keskusteltu Black lives matter -liikehdinnän seurauksena. Syytäkin on, sillä riisipakkauksen kuva on rasistinen. Mies on puettu tyypilliseen etelävaltioiden orjan sisäpukuun, ja nimitys ”uncle” on tummaihoisista käytetty korvaava nimitys ilmaisulle ”mister”.

Itse uutisen aihe itsessään on tarkastelun arvoinen, mutta päivätolkulla keskustelusuossa kahlattuani huomioni on herättänyt myös kommenttiosioissa rehottava naisviha ja vihervasemmiston lokaaminen. Erityisesti ”vihaiset tytöt” -retoriikka sai ja saa karvani pystyyn.

Törmään jatkuvasti kommentteihin ja kannanottoihin, joissa äänekkäästi kantaaottavia naisia syytetään vihaisiksi tyttösiksi, joita ei kannata kuunnella tai ottaa vakavasti. Retoriikkaan sisältyy kahtalainen ongelma: Yhtäältä siinä luetaan mikä tahansa nuoren naisen argumentaatio vihana, vaikka tulkinta hyvin usein syntyy vasta sellaisen lukijan päässä, joka syystä tai toisesta on argumenteista eri mieltä. Toisaalta vihaisuuteen vetoaminen on argumenttien vähättelyn keino, koska tunnepitoinen viesti ei tunnu olevan yhtä kelpo kuin kylmän viileä analyysi. Greta Thunbergin intohimo on toistuvasti kritisoijien silmissä lapsellista vihaa, ja lienee kansakuntamme ensimmäinen naisasianainen Minna Canthkin saanut osansa vihasyytöksistä.

Kyseessä ei ole mikään marginaalinen ongelma, sillä suomalainen poliitikko Fatim Diarra kirjoitti tällä viikolla Facebookissa, kuinka naiset kokevat internetissä tapahtuvaa häirintää 27 kertaa miehiä todennäköisemmin. Eikä tarvitse pyöriä palstoilla kauankaan havaitakseen sen ihan itsekin.

Ja toisaalta: mitä vikaa vihassa on? Miksi tunteita herättävä aihepiiri ei saisi sitten kuitenkaan herättää tunteita? Asiassa piileksii taas pieni pala naisvihaa: tunteellisuus on noloa, järjen tavoittamattomissa olevaa naiseutta, eikä asiaa silloin tietenkään tarvitse ottaa vakavasti. Yksi lysti argumenteille itselleen – vaikka väite olisikin hyvin perusteltu, vihaa sieltä on silti löydettävissä, eikä sellaisilla tunteenpurkauksilla kukaan tee mitään. Edeltävät ajatusketjut ovat kekseliäähkö tekosyy ohittaa itse sanoma, kun kiinnostus naisten kuuntelemiseen on lähtökohtaisestikin nollassa.

Tokkopa sitäkään on kovin moni kärkäs oman elämänsä järkiargumentaattori tullut ajatelleeksi, että voisiko sille olla syy, miksi nuoret naiset saattavat vaikuttaa yhteiskunnallisten asioiden äärellä vihaisilta. Minua, nuorta naisihmistä, ainakin suututtaa päivästä ja viikosta toiseen törmätä naisia ja naiseutta halventaviin diskursseihin arkipäiväisissäkin yhteyksissä. Sen lisäksi tunnen voimattomuutta ja suruakin sellaisten ongelmien äärellä, jotka eivät kosketa minua mutta hankaloittavat vähemmistöjen elämää. Ymmärrän siis, miksi valkoisen, keski-ikäisen konservatiivimiehen mielestä naiset ja muut turhakkeet kitisevät ja ovat vihaisia tyhjästä, sillä eiväthän useatkaan rakenteelliset ongelmat kosketa vallanpitäjiä. Sitä en sen sijaan ymmärrä, miksi keski-ikäisen konservatiivin epämukavuudesta syntyvä viha on sitä oikeutetumpaa vihaa. Riisipaketin ulkoasun muutoksesta sietää olla vihainen kaiken maailman mielensäpahoittajavassareille, mutta rasisminvastaisessa argumentaatiossa esiintyvä ”viha” on lapsellista vikinää. Hohhoijaa.

Mutta niin makaa maailma, että epäoikeudenmukaisuus tuottaa vihaa ja viha tuottaa muutoksen. Toivon kovasti voimia kaikille niille sinnikkäille nettikeskustelijoille, jotka saavat osakseen naisvihaa ja muuta vähättelyä. Voimia toivon myös niille, joita riisipaketin muuttuminen ei-rasistiseksi harmittaa ja kiukuttaa. Kyllä se siitä. Uskon, että melkoisella varmuudella riisi maistuu edelleen samalta.

Syrjivän retoriikan nousu ja tuho

Liki vuosi sitten julkaisemassani tekstissä pohdiskelin maailman ja Suomen tilannetta eduskuntavaalien ja Yhdysvaltain poliittisen kuohunnan jälkimainingeissa. Olin ja olen sitä mieltä, että ihmiskunnan muisti on lyhyydessään lähes olematon – maailmanlaajuisesta fasismin noususta on alle sata vuotta aikaa, ja siitä huolimatta ääriajattelu nostaa jälleen päätään. Vuosi sitten luulin ja toivoin sanoneeni aiheen tiimoilta kaiken, mutta viime aikojen kohut suomalaisen politiikan kentässä ovat laittaneet pökköä pesään. Pelkästään jo kuluneella viikolla on julkinen keskustelu kattanut koko joukon rasistista mölyä ja jopa Lapuanliikkeestä kiistelyä.

Perussuomalaisten kannatus on pysynyt viime vuodet kannatusmittausten kolmen kärjessä. Vielä 7.5.2020 julkaistussa mittauksessa Perussuomalaisten kannatus on 17,9 %, mutta viimeiset pari viikkoa ovat perussuomalaisten osalta olleet niin sankkaa myllytystä, että tilanteen on ennen pitkää heijastuttava kannatukseenkin. Ano Turtiaisen tviittailua seurauksineen olenkin jo kerennyt kommentoida, mutta sen perässä tullut Totuus kiihottaa -tapaus on vielä aivan oma lukunsa.

Referoituna: Perussuomalaisten ajatushautomo Suomen Perusta on julkaissut kuluneella viikolla Jukka Hankamäen kirjoittaman Totuus kiihottaa -pamfletin, jonka oli tarkoitus olla mediakriittinen ja filosofinen tutkimus. Tosiasiassa teos on yli 400 sivua naisvihaa, raiskausten normalisointia, maahanmuuttajien halventamista ja käsittämätöntä ajatusakrobatiaa sen ympärillä, kuinka naiset ovat suomalaisen miehen omaisuutta. Ja nimenomaan suomalaisen miehen: maahanmuuttajataustaisten tekemät raiskaukset ovat Hankamäen mukaan tietenkin valtava yhteiskunnallinen ongelma, mutta sitten kuitenkin naiset ovat vain hankalia ämmiä, kun eivät ymmärrä antaa seksiä jalolle ja uljaalle suomalaiselle miehelle vastineeksi silkasta miesten olemassaolosta. Kuulemma koituu yhteiskunnallemme tuhoksi, kun pihtausta käytetään vallankäytön välineenä. Että on se kumma, kun ei voi seksiä harrastaa aina silloin, kun miestä sattuu huvittamaan.

Muutenkin omia oikeuksiaan puolustavat akat ovat tahallaan takakireitä rumia haaskoja. Hankamäen mukaan kaunis nainen kun ei ole koskaan feministi. Kauniit naiset ymmärtävät, että turha kiukutella miesten rakentamaa maailmanjärjestystä vastaan. 420 sivua edellä kuvailtua misogynististä saastaa, ja se on kustantanut veronmaksajille 120 000 euroa.

Ja koska teos on julkaistu Perussuomalaisen puolueen ajatushautomon tuloksena, ja koska ajatushautomon hallitus koostuu valtaosin Perussuomalaisen puolueen jäsenistä, ja koska Perussuomalaisen puolueen puheenjohtaja on ollut teoksen julkistustilaisuudessa paikalla edustamassa, ja koska kansa on ymmärrettävistä syistä järkyttynyt teoksen sisällöstä, on perussuomalaisilla tullut melkoinen kiire irtisanoutua koko teoksesta. Teos ei kuulemma edusta perussuomalaisia arvoja, minkä vuoksi ihmettelenkin, miksi se on sitten alun perinkään julkaistu puolueen alaisuudessa toimivan ajatushautomon tuotoksena. Ilmeisesti kuitenkin teoksen oikoluvussa on sattunut jokin katkos, sillä puheenjohtaja Jussi Halla-aho on vakuuttanut, ettei ole itsekään lukenut teosta eikä siten ollut tietoinen sen sisällöstä. Kaikki muutkin asianosaiset ovat pesseet kätensä osallisuudestaan. Kukaan ei ole teosta lukenut, ja jos onkin, korjausehdotukset eivät ole jostain syystä päätyneet lopulliseen tekstiin. Kirjoittaja eli Hankamäki itse kiistää kirjoittaneensa, että grooming-ilmiö johtuisi naisten pihtauspolitiikasta, vaikka teoksessa lukee ”grooming-ilmiöiden yleistyminen johtuu suureksi osaksi naisten omasta pihtauspolitiikasta”. Esimerkkejä piisaisi, mutta saanette kokonaiskuvasta kiinni.

Puolueen kiemurtelua on ollut suorastaan hikoiluttavaa seurata. Perussuomalaisen puolueen näkyvissä asemissa olevat poliitikot ovat vuosien ajan aiheuttaneet jatkuvaa kohinaa rasistisilla, misogynistisilla tai muutoin syrjivillä ulostuloillaan. Mielestäni on siis – jollei silkkaa itsepetosta, niin – uskomatonta hätävalehtelua yrittää selittää kohua parhain päin, kun tilanteesta on jo jääty kiinni niin sanotusti housut nilkoissa. Ymmärrettävästi useat perussuomalaisia kannattaneet naiset ovat nostaneet kytkintä ja siirtäneet äänioikeutensa jonkin muun puolueen hyväksi. Mutta yhtä kaikki kummallista kiemurtelua olen silti nähnyt joidenkin kannattajien taholta: lausunnot, kuten ”eihän ajatushautomon tuote edusta puoluetta” tai ”tuohan on yksittäisen ihmisen mielipide” tai ”en jaksa välittää yhdestä kirjasta, äänestän silti” ovat vilisseet keskustelupalstoilla tiuhaan.

Tässä kohtaa olen vähiten huolissani siitä, kuinka puolueen ja sen kannattajien välinpitämätön asenne ihmisoikeuksiin on noussut oikein ryminällä näkyville. Eniten olen huolissani itsepetoksesta, jollaisessa useat kannattajat vaikuttavat elävän. Tosiasiassa melkein ihailen sitä, millaisiin mittoihin asti joidenkin kyky valikoida rusinat pullasta yltää. Keskustelupalstoilla on vilissyt viime päivinä laumoittain maahanmuuttokysymyksiin fiksoituneita konservatiiveja, joita väestönvaihdon, islamisoitumisen ja muiden keksittyjen ongelmien rinnalla ei jaksa kiinnostaa puolueen syrjivät ja eriarvoistavat ratkaisut tai ratkaisuehdotukset.

Hälyttävän moni ajattelee Perussuomalaisen puolueen olevan pienituloisen tavan kansalaisen puolella maahanmuuttokritiikissään. Tosiasiassa Perussuomalaisten ollessa hallituksessa edellisen kerran on Suomeen virrannut enemmän turvapaikanhakijoita kuin koskaan, minkä seurauksena kaikista köyhimmältä kansanosalta on riistetty siitä vähästä, mitä jäljellä on. Puolueohjelmassa sanotaan perussuomalaisten ajavan kansallista etua, vaikka todellisuudessa puolueen suopeahko suhtautuminen palveluiden yksityistämiseen on lähinnä suurituloisen kansanosan sekä yritysjohtajien etua ajava ratkaisu. Jos jollekulle on vielä epäselvää, mitä populismi käytännössä tarkoittaa, edeltävät olkoot siitä esimerkkinä.

Ja kaiken jälkeen jotkut kehtaavat vielä piipittää, ettei Perussuomalaiset itse asiassa ole rasistinen tai syrjivä puolue. Jos jokin liikkuu kuin ankka, kaakattaa kuin ankka ja näyttääkin ankalta, mikä se silloin on? Olen muutenkin pohdiskellut, mikä tarkalleen ottaen on rasismia edellä mainittujen sananvapauden puolustajien ja ”en ole rasisti, mutta” -vänkääjien mielestä. Kaiketi vasta orjakauppa Lapuan torilla lasketaan ehkä hilkulla rasismiksi ja naisten myyminen kodinkonekaupassa misogyniaksi, jos edellä kuvaamani esimerkit eivät kategorioihin sovi. Kiinnostavasti myös Jussi Halla-ahon, Laura Huhtasaaren, James Hirvisaaren, Ano Turtiaisen, edesmenneen Tony Halmeen sekä lukuisten muiden Perussuomalaisen puolueen edustajien julkiset syrjivät lausunnot ovat aina yksittäistapauksia ja yhden ihmisen mielipiteitä vailla mitään tekemistä puolueen kanssa. Kehtaisin väittää, että riittävän monesta yksittäistapauksesta muodostuu nopeasti joukko ja joukon arvomaailma on puolueen arvomaailma. Sillä ei ole haituvankaan väliä, millaisia korulauseita puolueohjelmassa lukee, jos puolueen poliitikkojen käytös puhuu tavan takaa yhdenvertaisuutta vastaan.

Perussuomalaiset vaikuttavat kuitenkin itsekin havainneensa, että tiuha julkisuusmylly syrjivän puheen tiimoilta saattaa tulla puolueelle kalliiksi. Ano Turtiainen sai kenkää eduskuntaryhmästä rasistisen meemin vuoksi, ja Jussi Halla-aho vaikuttaa olevan huolissaan kohujen vaikutuksesta äänestyskäyttäytymiseen. Vaikka puheenjohtaja itse on vielä taannoin vakuutellut seisovansa raiskauksilla fantasioivien ja homoja halveeraavien kirjoitustensa takana, on ääni kellossa selkeästi muuttunut. Sitähän minäkin: jos rivien välissä (heikosti) piilotellut rasismi ja misogynia pääsee täysin valloilleen, tulee monelle laput silmillä kulkeneelle äänestäjälle kiire vaihtaa maisemaa. Sitäkin soisi mietittävän, millainen määrä kognitiivista dissonanssia tarvitaan sen ajatuksen ylläpitämiseen, että Perussuomalaiset olisi muka Hankamäen kohuun asti ollut sievä ja viaton suomalaisen puolustaja. Mutta se olkoon eri keskustelu.

Jos vuosi sitten olinkin peloissani äärioikeistolaisen retoriikan hivuttautumisesta länsimaisten yhteiskuntien arkeen, nyt olen varovaisen toiveikas kyseisen retoriikan näivettymisestä olemattomiin. Black lives matter ja jatkuvat äärioikeistopolitiikan tappiota petaavat kohut herättävät äänestäjiä ajattelemaan arvojaan uusiksi. Se voi olla monelle ensimmäinen kerta, kun arvojaan tulee edes syväluodanneeksi populistisen mukaretoriikan varjosta. On tullut aika, kun syrjivälle puheelle kintaalla viitannut puolue joutuukin huolestumaan kärjekkäiden ulostulojen vaikutuksesta puolueen suosioon. Ja sellaisessa maailmassa haluan elääkin. Haluan uskoa, että vaikka kuinka ihmisoikeuksia kyseenalaistava politiikka nostaisikin päätään aika-ajoin, se myös kuihtuu äänestäjien voimin olemattomiin. Kansalla on valtaa siihen, millaista retoriikkaa yhteiskunnassa sallitaan. Mainittakoon varalta, ettei edeltävällä ole sananvapauden rajoittamisen kanssa mitään tekemistä. Siinäkin kun on ollut erään puolueen taholta epäselvyyttä.

Vaikka olenkin tullut viime päivinä kuluttaneeksi mittavasti aikaa internetin poliittisiin keskusteluihin, olen myös ehtinyt havaita kesän olemassaolon. Ilahdun kesästä joka vuosi suunnattomasti, eikä tämäkään vuosi ole poikkeus. Ajattelin mennä tuulettumaan alppiruusupuistoon. Siellä jos missä sielu lepää hetkisen.

Empatiakyvytön politiikka syö demokratiaa

Oppositiosta kajahti keskiviikkona 3.6., kun Perussuomalaisten kansanedustaja Ano Turtiainen tviittasi kuvan, jolla oli seuraukset. Kuvassa oli poliisiväkivallan seurauksena kuollut George Floyd, jonka poliisi tukehdutti kuoliaaksi pitämällä polvea Floydin kaulalla yhdeksän minuutin ajan. Turtiaisen julkaisemassa kuvassa kuolinkamppailuaan käyvän Floydin kasvot oli muokattu vaaleanpunaiseksi ja alla luki ”Pink Floyd”. Viime päivien voimakkaan rasisiminvastaisen ilmapiirin huomioon ottaen ihmettelen, kuinka edes rikokseen kehottamisesta aiemmin tuomittu ja rasistisesta ulosannistaan tunnettu Perussuomalaisten kansanedustaja kykenee moisen julkaisun jakamiseen. Ilmiselvän rasistisuutensa lisäksi kuva pilkkaa julmasti vainajaa, joka kuoli täysin turhaan. Floyd tapettiin keskellä kirkasta päivää ihmisten katsellessa ja vailla vähäisintäkään sääliä paikalla olleilta poliiseilta.

Onneksi on niin, että julkista työtä tekevän on vastattava sanoistaan. Tviitti poistui nopeasti, ja jopa Perussuomalaiset itse ilmaisivat pikimmiten, että Turtiaisen käytöksestä on käytävä kokous. Kokouksen seurauksena Ano Turtiainen menetti paikkansa Perussuomalaisten eduskuntaryhmässä.

Oikeus voitti. Kukaan sellainen ei ansaitse olla minkäänlaisessa päättävässä asemassa, joka ei kykene noudattamaan edes normaaleja käytöstapoja ihmisarvoisesta puheesta puhumattakaan. Kuvan jakaminen oli Turtiaiselta tietoinen valinta ja varsin tietoista rasismia. Valkoihoisia suosivassa yhteiskuntajärjestelmässä on helppo toteuttaa rasistista käytöstä huomaamattaan, mutta vaatii erityistä kylmyyttä ja empatiakyvyn puutetta pilkata vähemmistöjä täysin harkitusti.

Turtiainen selitti kuvatviittiään tänä aamuna seuraavalla tavalla: ”Helppohan se on viestiä, kun siihen saa ilmaisen koulutuksen. Kauhea älämölö syntyy kun oppositiosta tviittailet ilman viestintäkoulutusta. #PinkFloyd”. Edeltävällä Turtiainen viittasi ilmeisesti Keskustan ministerien viestintäkoulutukseen, jonka lasku meni ministeriölle. Niin, yhdellä viestintäkoulutuksellahan se rasistinen ajatusmaailma pelastuukin. Keskustan vika, kun tulee kirjoiteltua nettiin asioita, mistä kansa jostain syystä suuttuu.

Ano Turtiainen on oppikirjaesimerkki ihmisestä, jonka ei kuuluisi olla päättävässä asemassa alkuunkaan. Mikäli ihmiseltä puuttuu empatiakyvyn lisäksi taito reflektoida itseään ja löytää käytöksestään jotain korjattavaa, on ihmisen paikka silloin aivan jossain muualla kuin talossa, jossa päätetään Suomen kansan tulevaisuudesta. Empatiakyvytön poliitikko ajaa ainoastaan itsensä ja korkeintaan oman viiteryhmänsä asioita, mikä ei nähdäkseni ole kovin kestävä tapa tehdä tasa-arvoista politiikkaa. Poliitikko, joka ajaa hyvinvointia ainoastaan itselleen ja viis veisaa vähemmistöistä, sotii melko pahasti demokratian ajatusta vastaan. Itsekkäästä politiikasta ja sen seurauksista piisaa esimerkki poikineen maailman historian varrelta. Eräskin suurvalta poltatti useita miljoonia vähemmistön edustajia, koska huvitti.

Valtiotason politiikka tuntuu toisinaan olevan tavallisesta ihmisestä kaukana, jolloin on helppo huokaista helpotuksesta, kun tapaus Turtiaisen Tviitti on taputeltu. Itse sen sijaan päästin yhden syvän huokauksen lisää, kun törmäsin oululaisen kaupunginvaltuutetun Junes Lokan tviittiin. Video on kuvattu Oulun antirasistisesta mielenosoituksesta, ja videolla puhuja käskee mielenosoittajia nostamaan kätensä ilmaan solidaarisuuden eleenä. Lokan videossa kamera kääntyy kuvaamaan takarivin ihmisiä, jotka nostavat kätensä natsitervehdykseen. Miten sanoinkuvaamattoman originaalia ja kaivattua huumoria.

Jos Ano Turtiaisella on niin sanotusti sulkia hatussaan, niin on Lokallakin. Lokka on tuomittu aiemmin kiihottamisesta kansanryhmää vastaan, eikä hänen kielenkäyttönsä ole muutenkaan aina ollut salonkikelpoista. Vähemmistöille naureskelu on joillekin elämäntapa. Edeltävä on mielestäni jo itsessään inhottava fakta maailmasta, mutta varsinainen kysymys kuuluu, miksi vielä kyseisiä naureskelijoita valitaan päättäviin asemiin?

On mielestäni melko häpeällistä, että kotikaupunkini valtuustossa istuu henkilö, jolle vähemmistöjen oikeudet ovat julkisesta käytöksestä päätellen yhdentekeviä. Samanlaisia henkilöitä samanlaisilla arvoilla istuu valtuustoissa ja lautakunnissa ympäri Suomen. Henkilöitä, joiden mielestä yhtäläiset oikeudet koskevat vain mielivaltaisin perustein valittua eliittiä, valkoista suomalaista ihmistä. Tähän voisi todeta vanhan mutta osuvaksi todetun totuuden: jos et näe edeltävässä ongelmaa, olet osa sitä. Perussuomalaisten äänestäjät tuntuvat jatkuvasti nurisevan palstoilla, kuinka heitä täysin aiheetta syytetään rasisteiksi. Nurinalle saattaisi herua hiukan enemmän myötätuntoa, jos Perussuomalaisten kannattajat lakkaisivat äänestämästä päätäntävaltaan avoimella rasismilla juhlivia ihmisiä.

Toivon antirasististen mielenilmausten ja nopeasti paisuneen tietoisuuden levittämisen johtavan ihmisarvoisempaan politiikkaan. Jos syrjivää puhetta vastaan taistellaan samalla vimmalla kuin millaista Perussuomalaiset ovat Ano Turtiaisen erottamisellaan osoittaneet, ei ihmisoikeuksien polkemiselle jää enää tilaa laisinkaan. Sellainen maailma ja yhteiskunta voi hyvin.

Oulun mielenilmauksessa oli ihana tunnelma. Sellaista yhteishenkeä olen kokenut melko harvoin elämässäni. Maailma tarvitsee sitä lisää – kauniita kesäpäiviä ja kansalaisia puhumaan yhdenvertaisten oikeuksien puolesta.

Linkkejä antirasistiseen toimintaan ja rakenteellisesta rasismista oppimiseen:

Itä-Suomen yliopiston kaikille avoin Antirasismin perusteet -kurssi: https://digicampus.fi/course/info.php?id=125

10 tapaa vastustaa rasismia: https://www.nordicdiversitytrainers.fi/blog/opi-10-tapaa-vastustaa-rasismia

Liity Ruskeat Tytöt -median tai kannatusjäseneksi: https://www.ruskeattytot.fi/kannattajsenyys

Rodullistettujen ehdoilla toimiva feministinen ja antirasistinen kansalaisjärjestö: http://www.fem-r.fi/

Yle Puheen podcast Mahadura & Özberkan: https://areena.yle.fi/audio/1-3624466

Kirja-arvostelu: Pieni elämä

Samaan tapaan kuin klassikkokirjoihin on pelottavaa tarttua niiden statuksen vuoksi, ovat isot ja paksut kirjat jokseenkin luotaantyöntäviä yhtä lailla. Viime keväänä jääkiekkomaalivahti Kevin Lankinen räjäytti potin kirjakauppojen hyväksi, kun hän paljasti parhaillaan lukevansa Hanya Yanagiharan teosta Pieni elämä (2015). Varsinaisesti koen oman uteliaisuuteni heränneen vasta useiden muidenkin kuulemieni lausuntojen myötä. Monenlaiset lukijat ovat kehuneet teosta jopa suorastaan ylisanoin, joten kirja pääsi ennen pitkää lukulistalleni. Mutta kuten jo tuossa vihjasin, teokseen tarttuminen ei ollut helppoa. Vaikka samoissa kokoluokissa pyörivä Donna Tarttin Tikli (2013) oli vaikuttava lukukokemus ja kaikin puolin mieleenpainuva tarina, tuntui silti vastenmieliseltä ryhtyä lukemaan kirjaa, jota ei jaksa kannatella yhdellä kädellä. Hiljattain oli kuitenkin taivuttava: puolisoni luki Pienen elämän ja sanoi, että hän syö hatullisen paskaa, jollen muka pidä siitä. Siinä oli riittävän painokas arvio kirjan vaikuttavuuden puolesta.

Ostin sitten kirjan itselleni ja totesin jo ensimmäisten sivujen jälkeen, että ostosta tuskin tarvitsee katua. Voin silti hyvin ymmärtää, miksi kirja saattaisi tuntua jonkun mielestä tylsältä noin ensimmäiset parisataa sivua. On ihan odotettavissakin, että yli 900-sivuisesta järkäleestä ensimmäiset muutamat sadat sivut ovat niin ikään pohjustusta varten. Näin on asian laita Pienessä elämässäkin. Minua hitaahko alku ei vaivannut, sillä henkilöhahmot tuntuivat alusta lähtien kiinnostavilta erilaisine ongelmineen, lähtökohtineen ja perhetaustoineen. Pystyin silti lukiessani elävästi kuvittelemaan, kuinka 15-vuotias minä olisi haukotellut suurieleisesti ja miettinyt, että ketä helvettiä kiinnostaa lukea New Yorkin (eli itselleni täysin tuntemattoman kaupungin) kaupunginosista tai nuorten amerikkalaismiesten (eli itselleni täysin tuntemattoman ihmistyypin) elämistä. Määrittelisinkin asian mieluusti niin, että tämän tapaisen bildungsromanin eli pitkäjänteisen kasvukertomuksen viehätys avautuu vasta sitten, kun lukijan oma uteliaisuus ja ymmärrys maailmasta on kasvanut riittäviin mittoihin.

Kirjan pituuden ja kuulemieni tyytyväisten myhäilyjen perusteella saatoinkin olettaa, että henkilöhahmoihin, dialogiin ja hahmonkehitykseen on luultavasti panostettu erityisellä tavalla. Näin onkin: jo heti alussa käy ilmi, mitkä ovat kunkin keskeisen hahmon määrittävät persoonallisuuden piirteet ja mitkä ovat hahmoille tyypillisiä tapoja toimia. Tyydyttävä johdonmukaisuus edeltävissä on mielestäni yllättävän harvinaista, mitä romaaneihin tulee. Itse pidän henkilöhahmolle luonteenomaista toimintojen jatkumoa melko tärkeänä sen osalta, voinko pitää kertomusta uskottavana. Tästä samasta syystä vihasin Nälkäpeli-kirjoja niitä lukiessani, koska Katniss on kertakaikkisen ailahteleva, persoonaton, epäjohdonmukainen ja hatarasti laadittu henkilöhahmo.

Pieni elämä on kerronnan rakenteeltaan jopa epämiellyttävän koukuttava kirja. Pieniä totuuden palasia päästellään päivänvaloon siellä täällä juuri sillä tavoin, että lukija joutuu raivolla kahlaamaan teosta eteenpäin saadakseen tietää lisää. Teos kutittaa ainakin itsessäni juuri sitä samaa kohtaa, mitä murhamysteeridokumentitkin – jotain kamalaa on tapahtunut, enkä kerta kaikkiaan voi levätä, ennen kuin tiedän kaiken. Sellainen teos, joka saa minut lukemaan liki tuhat sivua viikossa, ei voi olla kovin huono.

Teoksen osalta kovasanaisempi puolisoni kuvailisi kirjan genreä termillä surkuporno. Sillä tarkoitetaan siis kirjaa tai elokuvaa, jonka juonenkäänteillä oikein lypsetään lukijasta tai katsojasta irti itkua ja ahdistuksen tunteita. Itse olen paatunut surkupornon kerskakuluttaja, sillä jollain tavalla pidän siitä, kun kirja tai elokuva saa minussa aikaan voimakkaita ahdistuneisuuden tunteita. Tarkemmin ottaen olenkin ehkä kyltymätön katarsiksen tavoittelija: ahdistavissa kirjoissa on parasta se, kun voi elämyksen jälkeen palata elämään omaa, varsin tavallista elämäänsä. Pieni elämä tarjosikin oikein megakatarsiksen. Omat ongelmani tuntuivat suorastaan herttaisen yhdentekeviltä sen jälkeen, kun olin saanut luku-urakan päätökseen. Vaikka luenkin mielelläni ihmisen pahuudesta, epäonnisista sattumuksista, mielenterveyden järkkymisistä ja onnettomuuksista, yllätyin silti hiukan, miten pahoin teos pääsi ihoni alle. Kaikista kylmäävimpien kohtausten jäljiltä saatoin maata tunteja sängyssä yrittäen nukahtaa, mutta en tietenkään kyennyt, koska teos vaivasi mieltäni niin epämiellyttävällä tavalla. Siitä on Pieni elämä kyllä epätavallinen teos, että moista reaktiota en ole kirjasta saanut kuunaan.

Mielestäni kuitenkaan yksikään ahdistava juonenkäänne ei tapahdu niin sanotusti turhaan tai silkan järkyttämisen varjolla. Onhan teoksessa toki paljon kaunistakin, mikä tasapainottaa kurjuuden määrää. Mielestäni teos kertoo ylipäätään totuudenmukaisen sanoman elämästä: kullakin on oma reittinsä, eikä elämässä valitettavasti ole minkäänlaista reiluutta sen suhteen, kenelle lankeaa millainenkin osa. Pieni elämä on nimenä jopa kivuliaan kuvaava. Temaattisesti teos on jollain tapaa sekä ajankohtainen että ajaton. Henkilöhahmoille tapahtuvat asiat kattavat nykyihmiselle tuttuja ongelmia: mielenterveysongelmia, yksinäisyyttä, seksuaalisuuden pohdiskelua ja perhesuhteita. Toisaalta keskiössä on myös iänikuinen valttikortti, rakkaus. Rakkauden parantava voima sekä sen puutteen aiheuttamat tuhot muodostuvat teoksessa keskeisiksi käännekohdiksi.

Olen kuullut useiden lukijoiden kuvaavan lukuelämystään niin, että teos on jopa muuttanut heidän elämänkatsomustaan ja suhdettaan maailmaan. Aivan noin mahtipontisesti en itse kuvailisi lukemisen jälkeisiä tunnelmiani, mutta on moisissa kokemuksissa varmasti ihan perääkin. Tulin lukiessani useaan otteeseen miettineeksi elämää ja sen epäreiluutta. Uskon tavoittaneeni jotain sellaista ihmisyydestä, josta en ole aiemmin tiennyt aivan kaikkea. On ainoastaan kourallinen kirjoja, jotka ovat saaneet minussa aikaan vastaavia ajatuksia, mikä on mielestäni melko poikkeuksellisen kirjan merkki.

Tästä alaspäin seuraa juonipaljastuksia. Älä jatka lukemista, mikäli haluat säästyä!

Eniten kipua lukuprosessin aikana epäilemättä aiheuttaa päähenkilöksikin luokiteltavan Jude St. Francisin henkilöhahmon menneisyys ja menneisyyden tapahtumien aiheuttamat seuraukset. Teoksen voisi äkkiseltään luulla kertovan neljän nuoren miehen aikuistumisesta New Yorkissa, mutta mitä pidemmälle teos etenee, sen varmemmin ainakin itselleni tuli tunne, että muut henkilöhahmot ovat olemassa ainoastaan tukeakseen Juden tarinaa. Sikäli ymmärrän ratkaisun jättää muut henkilöhahmot nopeasti taka-alalle, koska kukaan ei lukisi 2500 sivun romaania nuorista miehistä – suunnilleen sen verran sivuja varmasti vaatisi teos, joka käsittelee kaikkien keskeisten hahmojen elämänkaaret alusta loppuun. Toisaalta kuitenkin jotkut niin ikään keskeiset hahmot jäivät mielestäni liian ohuiksi. Malcolm Irvine esitellään jo kirjan alkusivuilla, mutta lopulta lukija saa tietää hänestä kovin vähän ja melko pintapuolisia asioita. Siksi en juurikaan surrut Malcolmin kuolemaa, vaikka menetykseksi se oli eittämättä tarkoitettu.

Vaikka henkilöhahmojen elämää ja kasvua olikin mielenkiintoista seurata ja vaikka polut olivatkin uskottavia ja samaistuttavia, yksi seikka vaivasi minua loppua kohti enenevissä määrin. Teoksessa esitellään varmasti toistakymmentä enemmän tai vähemmän keskeistä hahmoa, joista lopulta kaikki ovat urallaan menestyneitä mestareita. Jude tahkoaa rahaa lakifirmassa, Willem on maailmankuulu näyttelijä, JB on jo elinaikanaan arvostettu taiteilija, Malcolm on sikarikas arkkitehti, eikä Haroldilla ja Juliallakaan varsinaisen huonosti mene. Vähäpätöisemmät sivuhenkilötkin ovat joko töissä jollakulla edellä mainituista ja siten rypevät rahassa tai ovat muutoin menestyksekästä väkeä. Mielestäni henkilöhahmojen suorastaan ylitsevuotava vauraus syö hiukan pohjaa teoksen muulta teemalta, joka henkilöiden urat poislukien yrittää mielestäni sanoa, että elämä on sattumia täynnä eikä kukaan valitse kohtaloaan. Toisaalta varakkuudella on toisenlainen temaattinen pointti: ulkoiset menestyksen merkit eivät millään muotoa takaa, että ihminen voisi hyvin.

Suhtaudun raiskaukseen juonenkäänteenä melko vastahakoisesti, sillä mielestäni siitä on tullut halpa keino järkyttää yleisöä. Raiskaus kirjassa tai elokuvassa tuntuu usein siltä, että koska kirjoittaja ei keksi enää mitään pahempaa, kaikista järeintä keinoa on ylikäytettävä sumeilematta. Seksuaalinen väkivalta on kammottava asia, mutta sen ylikäyttö fiktion tehokeinona on jo ainakin itselläni syönyt koko asian hirveyden olemattomiin. On aika puistattavaakin, millä tavoin nykyihminen voi turtua väkivallalle. Siksi ajatukseni ovat ristiriitaiset tämänkin teoksen lukuisten raiskauskohtauksien osalta. Niillä on merkitys kokonaiskuvan ja Juden tarinan kannalta, mutta liika on liikaa. Toisaalta katsantokulma seksuaaliseen väkivaltaan on tuore ja siksi tärkeä. En muista koskaan lukeneeni teosta, jossa olisi kerrottu miespuolisen henkilön kokemasta seksuaalisesta väkivallasta sekä lapsena että aikuisena ja väkivallan seurauksista myöhempään elämään.

Kauneimmiksi tarinoiksi muodostuivat mielestäni sekä Haroldin ja Juden isä-poikasuhde että Willemin ja Juden parisuhteeksi muotoutuva elinikäinen ystävyys. Molemmat edellä mainitut ihmissuhteet antavat lukijalle toivoa kaiken hirveyden keskellä. Sekä Harold että Willem välittävät Judesta niin pyyteettömästi, että välillä olin jopa vihainen Juden henkilöhahmolle siitä, kuinka huonosti hän kohtelee itseään. Teos antaa mielestäni melko tarpeellisen ikkunan siihen, millaista vakavasti sairaan ja itsetuhoisen ihmisen pään sisällä on. Siinä ehkä piileekin Pienen elämän tärkein anti – suoda lukijalleen empatiaa ja ymmärrystä. Luultavasti kaikki ovat nähneet internetissä fraasin, joka käännettynä menee jotakuinkin niin, että ole aina kiltti, koska et voi tietää, mitä toisen ihmisen elämässä on meneillään. Vaikka kulahtaneita Tumblr-aforismeja vierastankin, edeltävä tiivistää Pienen elämän sanoman melko napakasti.

Alkutervehdyksiä ja hampparin täytteitä

Siitä onkin aikaa, kun olen näitä tällaisia aloitustekstejä kirjoitellut. Olen ylläpitänyt jonkinlaista blogia vuodesta 2012, ja edellisen kerran vuonna 2017 oli esittelytekstin aika. Silloin siirryin bloggaamaan Kalevalle ja nyt, kolme vuotta myöhemmin, siirryn sieltä pois. Aika aikaa kutakin, vai mitä?

Suurin osa teistä on varmasti vanhoja tuttuja. Moi! Jotkut saattavat olla uusia tuttavuuksia. Moi teillekin! Tutustutaan:

Olen Jessi, 23-vuotias äikänopettaja Oulusta. Olen ehtinyt olla töissä ammatillisessa opetuksessa ja Oulun yliopistolla, mutta juuri nyt odottelen itselleni töitä. Virasta haaveilen, mutta sitä haaveilua luultavasti jatkuukin vielä vuosia. Siinä olen kovin onnekas, että vaikka opetustyötä ei tällä tavalla kesän korvilla olekaan tarjolla, olen voinut työllistää itseni muilla tavoin. Olen käsityöläinen, ja yritystoimintani kattaa kaikenlaista pientä tilpehööriä. Tatuointejakin osaan tehdä, vaikkakin sillä alalla harjoitus jatkuu luultavasti loppuiän. Pystynpä hyötymään opinnoistanikin, mitä yrittäjyyteen tulee: kielenhuollan ja oikoluen tekstejä mielelläni.

Loppumaton tiedonjano ja tursuileva luovuus ovat melko merkittäviä piirteitä itsessäni. Ne ovat voimia, jotka ovat elämässäni ajaneet minua tekemään monia asioita – esimerkiksi kirjoittamaan blogia. Tahdon vaikuttaa asioihin. Opetustyössä onneksi saan päivittäin tunteen siitä, että tekemisilläni on väliä.

Opettajana olen teatraalinen, suurieleinen, kovaääninen ja intohimoinen. Opettaja-Jessi on kuin kohosteinen versio arki-Jessistä. Itsensä tekeminen karismaattiseksi on tehokas työkalu, mitä luokan mielenkiinnon ylläpitämiseen tulee. Väitän olevani luokassa kiinnostavamman oloinen henkilö kuin vapaa-ajallani. Vapaalla olen nuhjuinen, hiljainen ja omissa ajatuksissani. Sellaista taitaa olla kaikkien elämä, roolien vaihtelua ja niillä leikkimistä.

Visuaalisuus ohjaa elämääni voimakkaasti. Valokuvaan, kiertelen kirppareilla hakemassa tyyliini kulmakiviä ja nautin laittautumisesta. Pidän minimalistisen elämäntavan ajatuksesta, ja olen viime vuosina oppinut karsimaan kulutuksesta paljonkin. Rahani menevät kierrätysmuotiin, taiteeseen ja palveluihin. Ennen leikkasin ja värjäsin tukkani itse, mutta nykyään maksan mieluusti siitä, että ammattilainen tekee hiuksilleni sen, mihin en itse pysty ja vielä hieroo päänahankin kaiken päälle. Pidän mukavuuksista, mutta olen silti luonteeltani enemmän askeetti.

Olen tasapainoinen sekoitus vitsikästä ja vakavaa. Harrastan stand up -komiikkaa, mutta toisaalta poliittinen vaikuttaminenkin on minulle tärkeää. Viihdytän ja valistan. Toistaiseksi kuitenkin sosiaalisessa mediassa maailman epäkohdista ruikuttaminen on riittänyt minulle. Kansanedustajan työ on luultavasti maailman epäkiitollisinta hommaa.

Tulevaisuudessa aion asua joko viihtyisässä taajamassa tai rehdisti maaseudulla. Haluan perustaa perheen ja kirjoittaa kirjan. Aion selvittää, kumpi on lopullinen kohtaloni: olla pitkätukkainen vai rokata polkkaa. Välimuodot eivät käy. Hyvin kaukana tulevaisuudessa haluan olla mummo, jolla on kaunis puutarha ja rivot sanonnat. Lähitulevaisuudessa aion lukea opetushallintoa kankut hiessä, koska tavoittelen itselleni rehtorin titteliä. Nyt ajattelin mennä syömään hampurilaista. Täytteenä siellä on naudanlihapihvi, salaatinlehti, cheddarjuusto ja monta tomaattisiivua. Majoneesia ei, koska se on hirveää. Ketsuppia ei, koska sekin on hirveää. Suolakurkkua ei, syyt edellä. Kerroin tämän, koska mielestäni hampparin täytteet kertovat paljon ihmisestä. Täytteiltäni olen niin tavanomainen, että se on jo erikoista.

Vanhoja kirjoituksiani löydät täältä.